Kunnioitus yhteisöissä rikkoo rajoja
26.01.2010 13:43

Joka kerta, kun minuun tai edustamaani tahoon kohdistuu epäasiallista käytöstä, mieleeni kumpuaa monia kysymyksiä. Ajatukset kunnioituksesta, ymmärryksestä ja arvostamisesta ponnahtivat pinnalle silloinkin, kun olimme järjestämässä vuosittaista arvokasta juhlatilaisuuttamme. Yritys, jonka katon alla olisimme juhlat järjestäneet, yllätti meidät täysin. Neuvottelujen alkaessa tehdyt lupaukset tilojen käytöstä, esiintyjien hankinnasta ja tarjoiluista olivat muuttaneet suuntaansa hyvin radikaalisti. Päällikkö halusi juhlamme aikana ottaa viereisiin tiloihin muita vieraita, resurssit muuttuivat kahdessa viikossa niin tiukoiksi, että pääruokavaihtoehtoja annettiin kolmen sijaan yksi ja paikkojen määrä tippui yllättäen usealla kymmenellä. Neuvottelukumppanimme antoi muutenkin hyvin selvästi ymmärtää, ettei häntä millään tasolla kiinnosta, pidämmekö juhlamme hänen luonaan vai emme. Onneksi se oli hänen tulonmenetyksensä, ei meidän.

Vastaavia tilanteita olen toki kohdannut ennenkin, eikä yllä mainittu varmastikaan jää elämäni viimeiseksi. Kuitenkin joka ikinen kerta, kun saan tällaista arvostuksenpuutetta osakseni, jään miettimään asiattomasti käyttäytyvän henkilön motiiveja. Onko kenties opiskelija luotaantyöntävä ilmaus, eikö nuorempia henkilöitä kannata ottaa tosissaan? Vai kantaako suurin osa alle kolmekymmenvuotiaista otsassaan jonkinlaista leimaa, joka oikeuttaa väheksymään tai arvostelemaan? Olemmeko ansainneet tämän stigman aivan itse? Vai sattuiko tapausesimerkin päälliköllä olemaan yksinkertaisesti huono päivä?

Käytännössä nämä ennakkoluulot näkyvät varsin hyvin esimerkiksi työpaikoilla ja yhdistystoiminnassa. Empiiriseltä pohjalta voisin väittää, että liian usein esimerkiksi uudet työntekijät nähdään koulittavana taakkana, jotka oppivat tavoille vasta, kun he ovat jo poistumassa taas uuteen paikkaan. Järjestöissä toisilleen vieraiden henkilöiden kokoaminen yhtenäiseksi ja toimivaksi tiimihallitukseksi saattaa taas olla yhteisön vetäjälle vuoden suurin haaste. Vaikka suurin osa meistä onkin ainakin yhteen ellei kymmeniin työhakemuksiin kirjoittanut olevansa yhteistyökykyinen ja avoin persoona, näkyykö se päivittäisessä käytöksessämme? Osaammeko ottaa asiat vastaan avoimin mielin jokaisena vuoden päivänä – silloinkin kun auto jää käynnistymättä pakkasen takia, edellinen ilta on mennyt puolison kanssa tappelemiseen tai kun tietokone jättää tämän maailman taakseen juuri, kun gradun viimeinen lause on kirjoitettu?

Niin kuin moneen muuhunkin elämän pieneen esteeseen, ratkaisu esitettyihin kysymyksiin löytyy uskoakseni yksinkertaisesta, mutta aikaa vaativasta asiasta: harjoittelusta. Tällä planeetalla tuskin on olemassa yhtään ihmistä, joka erilaisuutta tai vastakkaisia argumentteja kohdatessaan pystyisi luopumaan suorista johtopäätösten tekemisestä ja lokeroinnista. Avain onkin siinä, että tunnistaa omat ennakkoluulonsa ja pyrkii vaihtamaan toisenlaiset lasit päähän tilanteen sitä vaatiessa. Keskustelua ei kannata aloittaa väheksymällä valmiiksi vastapuolta, vaan keskittymällä keskustelukumppanin kuuntelemiseen ja häneltä oppimiseen. Kun ymmärtää aidosti erilaisten näkökulmien arvon ja kunnioituksen merkityksen, omistaa menestymisen välineen, jota arvostetaan varauksetta yli työpaikka-, kulttuuri- ja maarajojen.

Energistä vuoden alkua toivottaen,

Marianne Kuusijärvi
Kylteriverkoston puheenjohtaja