May I offer you a job? – Kesätyöt kiikarissa
29.06.2010 14:34

Muistan hyvin tuon keväisen epäonnistumisen tunteen: takana ties kuinka monta rekrytointitapahtumaa, lähes kaksikymmentä työhaastattelua ja toistakymmentä kielteistä vastausta. Kalenteri väliltä kesä-elokuu ammottaa tyhjyyttään. Minä, työtön? 

Kävi jo golf ja purjehdus – joita en koskaan (vielä) ole harrastanut – mielessä. Miten ihmeessä tässä pääsi näin käymään? No, eteenpäin sano mummo lumessa. Elämä jatkuu.

Kesätöiden hakeminen on usealle opiskelijalle pitkä ja uuvuttava prosessi, jonka lopputulos -varsinkin vaikeina aikoina - on epätietoisuuden peitossa. Työt tahtovat olla kiven takana. Rahoituksen opiskelijana kilpailu paikoista on vääjäämättä kova – tosin saman voinee sanoa jokaisesta alasta talouskriisin jälkipelissä. Ottajia on, paikkoja ei. Siinä onkin yhtälö ratkaistavaksi.
Projekti ”Kesätyöt 2010”, jos sitä siksi voi kutsua, vierähti käyntiin jo ennen lukuvuoden alkua. Muistan lähettäneeni ensimmäisen kesätyöhakemukseni syyskuun toisena viikkona; käyttäneeni muutaman viikon kesästä ”preppaamiseen” ja kaikki tärkeät päivämäärätkin oli jo tiedossa. Eväitä oli vaikka mihin. Syksyn aikana muistan hyvin vielä istuneeni lukuisia iltoja hyvän ystäväni kanssa Hankenin kirjastossa iltamyöhään, prepatemme toisiamme tulevia koitoksia varten. Lähtölaukaus oli annettu.

Siitä se sitten alkoi, paritustanssi mahdollisten työnantajien kanssa. Haastatteluja ja illallisia tuli ja meni; toiset menivät hyvin, toiset taas penkin alle. Varsinkin pitkän matikan C oli haastattelun vakioaiheita. Arvosanat huipussa ja ulkomaankokemusta oli, hieno homma – mutta tuo C painoi lastissa. Nopeasti löysin omat kompastuskiveni ja siinä samalla ”oikean” lähestymistavan. 
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, kaikista epäonnistumisista huolimatta, nauttineeni haastattelutilanteista, varsinkin mitä pidemmälle edettiin ja panokset kasvoivat. Jos sadasta hakijasta en ollut se yksi joka sai töitä – fine by me, ei se maailmaa kaada. Tosin joissain vaiheessa, lumen jo sulaessa, todellisuus valkeni, töitä ei ollut, eikä tainnut olla tulossakaan. Miten ihmeessä tässä pääsi näin käymään?

Elämä opettaa, ja niin tässäkin lopulta kävi. Istuin ylioppilaskunnalla työpöytäni äärellämyöhään keskiviikkoiltana, lähes rutiinimaisesti sähköpostia selaillen, kun puhelin soi.En ollut aikoihin lähettänyt hakemuksia, joten soitto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tokaisin että ”Yes, Sir, I’ll be there”.  

Viikkoa myöhemmin istuskelin Heathrown lentokentällä selaillen eilispäivän Financial Times -lehteä, takanani tiukka arviointipäivä sveitsiläisen investointipankin kanssa. Uupunut olo, mutta ajatukset oli jo suunnattu huomisen edustajiston kokoukseen. Tunsin puhelimen tärinän povitaskussa. Olipahan huojentunut olo jälkeenpäin.

Se oli siinä. Yksi puhelu ja puoli vuotta kestänyt rumba sai onnellisen päätöksen – kirjaimellisesti viimeistä oljenkortta käyttäen. Huokaisin syvään, kai tässä näinkin voin käydä. Elämä jatkuu.

Mikko Toukkari
Hankenin Ylioppilaskunnan (SHS) puheenjohtaja